Sumun laulu kivimetsässä

Sumu laskeutui hitaasti kivikkoiselle metsäaukealle, jossa Mikael oli pysähtynyt kuuntelemaan. Hän ei ollut tullut tänne etsimään vastauksia, vaan vain antautumaan hetken kokemukselle.

Ilma vei mukanaan kylmän ja kosteuden. Kivet, jotka olivat päivällä paistaneet auringossa, näyttivät nyt salaperäisiltä, pehmeän harmaiden verhojen takana. Mikaelin mielessä liikkui ajatus siitä, voisiko tämä hiljaisuus todella kertoa jotain, mitä hän ei vielä ollut ymmärtänyt.

Yhtäkkiä pienen jyrkänteen takaa kuului vaimea ääni — aivan kuin tuuli olisi kantanut mukanaan vanhan laulun tai tarinan. Mikael ei kääntynyt katsomaan, mutta jokin sai hänet polvilleen kalliolla, korvat auki ja sydän vastaanottavaisena.

Ajatukset vaipuivat pois kiireestä ja arjen paineista. Sumu alkoi tiivistyä niin, että näkyvyys kutistui alle metrin. Hän tiesi, ettei olisi hyvä jäädä tänne kauaksi aikaa, mutta toisaalta aika tuntui menettävän merkityksensä.

Kiviin piirtyi hiljalleen kuvioita, jotka saattoivat olla sattumaa tai kenties luonnon oma taide. Mikaelin silmissä ne olivat kuin viestejä, jotka kertovat muistoja maasta ja ajasta, jonka ihmiset ovat unohtaneet.

Sumu ei haihtunut nopeasti. Sen sijaan se sai aikaan muutoksen Mikaelin mielessä — ei ratkaisua tai ymmärrystä, vaan mielen kirkastumisen, joka pysyi ilman selkeitä sanoja.

Lopulta hän nousi hitaasti ylös ja jatkoi matkaa suuntaan, jota hän ei olisi voinut nimetä. Sumu jäi jälkeensä liukumaan yli kivien, salaisin sävelmin, joita kukaan ei kuule — paitsi ne, jotka osaavat kuunnella ilman kiirettä.