Kahvilan sivupöydän tarina

En tiennyt, mitä odottaa istuessani kahvilan sivupöydässä tuona lauantaina.

Edessäni oli tyhjä vihko ja kupillinen kahvia, mutta ympärillä ihmiset puhuivat, nauroivat ja näyttivät kiireiltä. Minä vain tarkkailin hiljaa, nauttien omasta rauhastani.

Yhtäkkiä vanhempi nainen tuli ja pyysi lupaa istahtaa viereeni. En sinänsä välittänyt, mutta ajattelin, että ehkä tämä hetki muuttuisi mielenkiintoisemmaksi.

Hän alkoi puhua vanhoista kaupungeista, joita hän oli matkustanut. Tarinoiden myötä huomasin, että en ollutkaan yksin ajatusteni kanssa – hänen äänensä oli kuin pehmeä kertomus, joka täytti tilan ilman vaatimuksia.

Puhelu ovikelloon keskeytti hetkeksi keskustelumme. Ulkona alkoi sataa kevyesti, ja nainen nousi hiljaa pois, kiittäen seuraamisesta.

Kun hän lähti, tunsin outoa kaipuuta, vaikka emme olleet koskaan kohdanneet ennen.

Jatkoin kirjoittamista vihkooni, mutta sanat tuntuivat keveämmiltä, kuin ne olisivat saaneet uuden merkityksen.

Usein arjen hetket kulkevat ohi huomaamatta, mutta joskus pienikin kohtaaminen voi jättää jäljen, joka pysyy mukana vielä kauan sen jälkeen, kun kahvikuppi on tyhjä.