Perheen vanha valokuva ja hiljainen muisto

Kun Aulis istui kynttilänvalossa olohuoneen nurkassa, vanha valokuva kädessään vei hänet vuosikymmenten taakse. Kuvassa hymyilivät hänen isovanhempansa, nuorina ja täynnä elämää.

Aulis ei ollut tyytyväinen siihen, miten vähän he puhuivat menneisyydestä. Hänen mielestään perheen tarinat olivat kuin katkenneita lankoja, jotka kaipaavat uudelleen yhdistämistä.

Eräänä iltana hän päätti lähettää viestin kaikille serkuilleen, pyytää heitä jakamaan yhden muiston isovanhemmistaan. Vastausta tuli hitaasti, ja jotkut muistot olivat ristiriitaisia, ehkä siksi, että kukin näki tapahtumat omasta näkökulmastaan.

Mutta Aulis huomasi, ettei vastausten määrä ollutkaan tärkeintä vaan se, että ne synnyttivät ajatuksia ja elvyttivät hiljaisia keskusteluja.

Hän katseli kuvaa uudelleen ja tunsi olonsa lähemmäksi perhettään, vaikka yksikään tarina ei ollut täydellinen eikä mikään suoraan sovittanut eri muistojen sirpaleita yhteen.

Aulis jätti valokuvan pöydälle, eikä puhunut siitä enää illalla, mutta sydämessään hän tiesi, että monet sanat jäivät sanomatta ja monet tarinat vielä odottivat kertomistaan.